Valmennukset
03.10.2014 - Kirjoittanut Mila (Valmentaja Helena Haapaniemi)
"Mitähän tästä tulee..." tuumasin, kun suomenhevosori pelleili minkä ehti jo heti kättelyssä. Petra noitui orin selässä ja yritti saada Tuuven kuulolle parhaansa mukaan. Ori viskoi päätään ja takapuoltaan, yritti ryöstäytyä laukkaan ja muuta mukavaa.
"- Näytä sille että se olet sinä, joka määrää!" komensin, kun ori yritti kaartaa kentän keskelle ja puski kädelle minkä ehti. Sain varmaan sen sata kertaa läpsäistä käden otsaani, kun katselin ratsukon menoa.
"- Rauhottuiskohan se, jos siltä pallit ottais pois?" kysäisin, mutta vastaus oli jyrkkä EI. Selevä.
Kun Tuuve oli alkanut pikkuhiljaa rauhoittumaan, aloittelimme ihan pysähdyksillä ja peruutuksilla. Tuuve jatkoi pään viskomistaan ja pysähtyi hieman kangerrellen. Peruutuksetkaan ei mitenkään tyylipuhtaasti menneet, mutta pikkuhiljaa rupesi sujumaan sekin touhu jotenkuten.
Ravityöskentelyn aikana teki mieli repiä hiukset päästäni, mutta hetkittäin Tuuve vilautti taitojaan ja meno näytti vallan mainiolta. Tosin ne hetket ei kauaa kestäneet.
Loppua kohden kuitenkin Tuuven pelleilyt loppuivat ja ori kulki niin kuin pitikin. Uskalsin siis komentaa ratsukon laukkaamaan ja tekemään kiemurauraa vastalaukalla. Tuuve laukkasi reippaasti eteenpäin ja Petra ratsasti oriaan oikein tyytyväisen näköisenä eteenpäin.
"- Eiköhän siitä vielä ratsu tule!" totesin, kun lopettelimme valmennustuokiota. "- Tekemistähän siinä vielä on, mutta kyllä se siitä!"
29.11.2014 - Kirjoittanut Mila (Valmentaja Helena Haapaniemi)
Heti alkuverryttelyssä Tuuve väläytteli niitä “parhaimpia” puoliaan pomppimalla pitkin maneesia rodeoratsun tavoin Petran roikkuessa kyydissä parhaansa mukaan. Oevoe. Alkuverkat ei siis todellakaan ollut mitenkään rauhalliset ja käskinkin Petran ratsastaa luokseni, jotta saisin orin liinan toiseen päähän.
“Otetaanpa ensin tälleen juoksuttamalla..” mutisin. “ Mutta vaikka minä täällä liinan päässä olenkin, sinun tulee ratsastaa myös eikä vaan nauttia kyydistä. Jos ton selässä voi nauttimisesta puhua…”
Petra mutisi jotain painokelvotonta ja käskin ratsukon raviin. Tuuve meni pää korkeuksissa korskuen eteenpäin ja kiljuin Petralle ohjeita miten tuli tehdä eikä saanut armoa antaa.
Kun Tuuve huomasi, ettei pelleilyllä päästä puusta pitkälle, se rauhoittui hieman ja päästin heidät “vapaaksi”. Käskin jatkamaan ravailua tehden voltteja sekä ympyröitä.
Meno näyttä huomattavasti paremmalta ja myhäilin tyytyväisenä. Petra oli toivonut pieniä esteitäkin ja koska nainen oli edelleen hyppäämisen kannalla, kyhäsin heille parit matalat esteet.
Tuuve otti ja lähti esteille, mutta Petra pysyi kyydissä mukana ja sai orin nopeasti hallintaansa, kun se meinasi kaahata kiitolaukkaa esteiden jälkeen. Tuuvella oli kyllä hieno hyppytyyli, vielä kun tuon turhanpäiväisen perseilyn sais kitkettyä pois...
"Mitähän tästä tulee..." tuumasin, kun suomenhevosori pelleili minkä ehti jo heti kättelyssä. Petra noitui orin selässä ja yritti saada Tuuven kuulolle parhaansa mukaan. Ori viskoi päätään ja takapuoltaan, yritti ryöstäytyä laukkaan ja muuta mukavaa.
"- Näytä sille että se olet sinä, joka määrää!" komensin, kun ori yritti kaartaa kentän keskelle ja puski kädelle minkä ehti. Sain varmaan sen sata kertaa läpsäistä käden otsaani, kun katselin ratsukon menoa.
"- Rauhottuiskohan se, jos siltä pallit ottais pois?" kysäisin, mutta vastaus oli jyrkkä EI. Selevä.
Kun Tuuve oli alkanut pikkuhiljaa rauhoittumaan, aloittelimme ihan pysähdyksillä ja peruutuksilla. Tuuve jatkoi pään viskomistaan ja pysähtyi hieman kangerrellen. Peruutuksetkaan ei mitenkään tyylipuhtaasti menneet, mutta pikkuhiljaa rupesi sujumaan sekin touhu jotenkuten.
Ravityöskentelyn aikana teki mieli repiä hiukset päästäni, mutta hetkittäin Tuuve vilautti taitojaan ja meno näytti vallan mainiolta. Tosin ne hetket ei kauaa kestäneet.
Loppua kohden kuitenkin Tuuven pelleilyt loppuivat ja ori kulki niin kuin pitikin. Uskalsin siis komentaa ratsukon laukkaamaan ja tekemään kiemurauraa vastalaukalla. Tuuve laukkasi reippaasti eteenpäin ja Petra ratsasti oriaan oikein tyytyväisen näköisenä eteenpäin.
"- Eiköhän siitä vielä ratsu tule!" totesin, kun lopettelimme valmennustuokiota. "- Tekemistähän siinä vielä on, mutta kyllä se siitä!"
29.11.2014 - Kirjoittanut Mila (Valmentaja Helena Haapaniemi)
Heti alkuverryttelyssä Tuuve väläytteli niitä “parhaimpia” puoliaan pomppimalla pitkin maneesia rodeoratsun tavoin Petran roikkuessa kyydissä parhaansa mukaan. Oevoe. Alkuverkat ei siis todellakaan ollut mitenkään rauhalliset ja käskinkin Petran ratsastaa luokseni, jotta saisin orin liinan toiseen päähän.
“Otetaanpa ensin tälleen juoksuttamalla..” mutisin. “ Mutta vaikka minä täällä liinan päässä olenkin, sinun tulee ratsastaa myös eikä vaan nauttia kyydistä. Jos ton selässä voi nauttimisesta puhua…”
Petra mutisi jotain painokelvotonta ja käskin ratsukon raviin. Tuuve meni pää korkeuksissa korskuen eteenpäin ja kiljuin Petralle ohjeita miten tuli tehdä eikä saanut armoa antaa.
Kun Tuuve huomasi, ettei pelleilyllä päästä puusta pitkälle, se rauhoittui hieman ja päästin heidät “vapaaksi”. Käskin jatkamaan ravailua tehden voltteja sekä ympyröitä.
Meno näyttä huomattavasti paremmalta ja myhäilin tyytyväisenä. Petra oli toivonut pieniä esteitäkin ja koska nainen oli edelleen hyppäämisen kannalla, kyhäsin heille parit matalat esteet.
Tuuve otti ja lähti esteille, mutta Petra pysyi kyydissä mukana ja sai orin nopeasti hallintaansa, kun se meinasi kaahata kiitolaukkaa esteiden jälkeen. Tuuvella oli kyllä hieno hyppytyyli, vielä kun tuon turhanpäiväisen perseilyn sais kitkettyä pois...
Tunnit
18.04.2015 - Kirjoittanut Mila (Vaelluksenpitäjä Mila Santanen) ja Kuroibaka (Petra)
Pohjatarina
Pilviverho repeili taivaalla ja aurinko yritti epätoivoisesti lämmittää ilmatilaa, kun Vaahterapolun sakki valmistautui vaellukselle lähtöön. Lumet olivat jo aikalailla sulaneet, mutta paikka paikoin oli vielä kinoksia maisemaa “koristamassa”.
“Onko kaikki valmiina?” huutelin keskellä tallipihaa pidellen Hipun ohjista tiukasti kiinni. Nuori tamma hieman ihmetteli tätä hevosvilskettä mikä tallipihalla sillä hetkellä vallitsi, kun valmistuimme lähtemään vaellukselle. Pinja oli tullut mukaan poninsa Iineksen kanssa ja Juusokin oli ilmottautunut messiin Damonin kera. Onneksi olimme leiriytymispaikalle tehneet kolme erillistä aitausta, jotta mukaan läheteneet oriherrat, Damon ja Tuuve, saisivat omat aitauksensa kaukana toisistaan ja tammat sekä ruunat jakaisivat isomman aitauksen.
Kipusin ratsuponini selkään ja huutelin ohjeita, kuka tulisi minun jälkeeni ja niin edelleen.
Järjestys oli seuraava: minä & Hippu etunenässä, Rosanna & Fella, Rebekka & Likka, Sandy & Tuikku, Julia & Kiara, Iita & Laila, Ramona & Huttu, Emmi & Sammy, Jennie & Vanil, Juuso & Damon, Jonna & Eetu, Inna & Iippa ja perää piti Petra Tuuvensa kanssa.
Ratsukkojono lähti kipittämään metsää kohti reput keikkuen jokaisen selässä ja iloinen rupattelu kantautui varmasti kauas. Ensimmäisenä etappina meillä oli lammen kota, jossa kävisimme paistamassa makkarat tai mitä nyt ikinä ihmiset olivat itselleen välipalaksi ottaneet.
Matkan varrella ravattiin ja otettiin pari laukkapätkää. Mitään hirveätä revittelyä emme “harrastaneet” vaan etenimme suht. rauhalliseen tahtiin jotta hevoset varmasti olisivat jaksaneet yöpymispaikalle saakka.
“Laittakaa hevosille riimut päähän ja sitokaa ne tuohon puomiin. Muistakaa kietaista ne ohjatkin silleen, etteivät roiku maassa…” ohjeistin, kun saavuimme lammen rannalle.
“Oih, joutsenia!” Rosanna hihkui ja osoitteli kauemmas lammelle, joka oli jo keskeltä sulanut. Toden totta, muutama valkoinen kansallislintuhan se siellä toitotti kovaan ääneen.
“Kesä tulee, hitaasti mutta varmasti!” Rebekka totesi tiiraillessaan joutsenia.
“Onneksi…” mutisin ja sytyttelin meille nuotiota.
Pian oli notski tulessa ja ihmiset kerääntyivät kotaan mussuttamaan eväitään. Sandy kertoili jotain omasta noloimmasta hetkestään minkä oli kokenut ja pian kaikki muutkin jakoivat omat nolot tilanteet ja nauru raikasi. Itsehhän olin sellainen ihminen joka ei mokaile! … Empä.
Kun välipalat oli syöty ja juotu, lähdettiin jatkamaan matkaa. Lampi jäi selkämme taa, kuten myös joutsenet. Lenkkipolulla oli vilskettä. Näyttävästi muutama muukin oli lähtenyt lämpenevästä lauantaipäivästä nauttimaan lenkkipolkuja tallaamalla. Koiriakin tuli vastaan, mutta hevoset tottuneesti ohittivat ne vaikka jotkut niistä räksyttivätkin ratsukoille. Toki muutama hevonen hieman säikkyi melskaavia karvapalloja, mutta suuremmalta paniikilta kuitenkin vältyttiin.
Kun lenkkipolulta käännyttiin pienelle metsätielle, oli aika jälleen hieman ravata. Pitkän pätkan ravattiin ennen kuin kajautin ilmoille käynti-käskyn ja hidastimme vauhtia.
Juuri parahiksi, sillä mutkan takana olevalla pellolla kaurispariskunta oli ruokailemassa eikä me näin ollen häiritty arkoja saaliseläimiä säntäämällä paikalle höyryjunan tavoin.
“Voiiiii kuinka söpöjä!” Emmin ääni kuului Sammyn selästä. Peurat katsoivat meidän menoamme uteliaina, mutta kuitenkin valmiina säntäämään karkuun jos olisimme osottautuneet hirviöksi.
Seuraavalla pitkällä pätkällä otimme sitten laukkaspurtin. Tanner tömisi kun hevoset etenivät reippaasti eteenpäin vaikkakin Innan motkotus Eetun hidastelusta kuului jo kauas. Hihi, töppöjalka…
“Otetaampa taas käynti! Ollaan kohta perillä yöpymispaikassa!” ilmoitin isoon ääneen.
Jessen auto näkyi jo kauas ja nuotion savu myös pisti nokkaan. Mies oli äitinsä kanssa ajanut sinne jo etukäteen laittamaan kaiken valmiiksi, jotta meille nälkäisille matkalaisille olisi ruoka valmiina.
“Riisukaa hevosiltakin varusteet pois… Tuuve menee tohon tarhaan ja Damon tonne toiseen mikä on vähä kauempana!” selitin laskeutuessani Hipun selästä. Jesse tuli meidän avuksi hevosten kanssa ja pian kaikki kaakit olivat tarhoissaan, varusteiden roikkuessa puiden oksilla sekä penkeillä.
“Tulukaahan lapsoset syömään nakkisoppaa!” Ritva kälätti nuotion äärellä ja säntäsimme kaikki enemmän tai vähemmän nälkäisinä ruokakattilan kimppuun.
“Oliko kivaa?” Jesse kysyi istahtaessaan viereeni hörppimään soppaansa. Vastasin myöntävästi ja Iita innoissaan kertoi meidän villieläinbongailuista.
“Oli tuolla vähän matkan päässä hirvikin!” Ritva ilmoitti. “Tiedä vaikka tulis teitä morjestamaan!”
Naurahdin naisen innolle ja arvelin, että se hirvi pysyisi kaukana tästä mölyapinakuorosta.
Kun olimme syöneet ja nuotiokahvit valmistui pikkuhiljaa, pystytimme teltat.
Pariskunnat tietenkin koisasivat omissa teltoissaan, muut majottuivat omiin telttoihinsa tai kaverinsa kanssa samaan.
Itse sain vallata oman teltan ihan pyhässä yksinäisyydessäni, sillä Jesse toimi Ritvan hovikuljettajana ja kärräsi ruuat sun muut meidän luoksemme.
“Pärjäätteköhän te täällä luonnon armoilla?” Jesse vitsaili, kun hörpimme nuotion ääressä pahvimukeista nokipannukahvia. “Pitäiskö mun tuoda Crowley tänne teidän turvaksenne?”
Muksaisin miestä leikilläni olkapäähän ja käskin olla murehtimatta. Tässä mitään eilisen teerenpoikia olla.
“Ja onhan täällä Juuso miehisenä tukena!” sanoin osoittaen miestä, joka parhaillaan valitti Innalle, kuinka oli saanut tikun sormeensa.
“No, mutta mepä lähdetään nyt katsomaan että työntekijät ovat pitäneet tallin pystyssä. Nähdään taas aamulla” Jesse sanoi muiskauttaen ujon suukon poskelleni. “Heippa kaikille!”
“Heiiippa!”
Ilta alkoi jo pikkuhiljaa hämärtymään. Muutama jaksoi nurista siitä, että täällä piti käydä viittä vaille hajoamispisteessä olevassa ulkohuussissa tarpeillaan, mutta kun käskin kusta pusikkoon, oli ulkohuussi yhtäkkiä kuin viiden tähden hotellin luksusvessa.
“Kerrotaanko kummitusjuttuja?” Petra innostui, mutta Pinja torppasi tämän idean välittömästi. Ei kuulema saisi unta koko yönä jos joutuisi jotain kummitustarinoita kuuntelemaan. Julia ei Pinjan kitinää kuunnellut vaan pelotteli, kuinka meitä tälläkin hetkellä useat silmäparit tuijottivat ja suunnittelisivat pimeän tullen meidän kimppuun hyökkäämistä.
“Verenhimoisia ihmissusia ja vamppyyreja! BÖÖÖÖÖÖÖÖ!” Ramona nauroi.
“Noniin, rauhotutaanpas jo!” toppuuttelin.
Parit kummitusjutut silti jaettiin samalla kun paistettiin makkaraa nuotiolla sekä hörpimme kaakaota ja teetä. Olin kaivanut esiin kokispullon ja muutama muukin oli varautuneet iltaan sipsipussien sekä karkkien voimin.
“Apua!” Jennie kiljahti ykskaks ja säpsähdimme kaikki tytön kiljaisua. “Tuolla oli varmasti joku!”
“Missä?” ihmettelin ja käännyin katsomaan Jennien osoittamaan suuntaan. En nähnyt muuta kuin puita.
“Ihan varmasti oli joku hahmo tuolla! Se näytti ihan ihmiseltä! Ihan varmasti oli!” tyttö mutisi melkein tippa linssissä ja Rosanna käski siskoaan rauhoittumaan.
“Siellä mitään ollut. Mielikuvituksesi teki tepposet!”
“Ehkä se oli se hirvi, jonka Ritva ja Jesse näki?” järkeilin niskakarvat pystyssä sillä mieleeni puski välittömästi se hahmo, jonka olin yllättänyt silloin eräs aamu hiippailemasta tallipihalla.
“Ei varmasti ollut, se oli ihminen!” Jennie änkytti. “Mua pelottaa!”
“Juuso, mee kattoon ettei siellä oo ketään!” Emmi piipitti porukan ainoalle miespuoliselle henkilölle. Juuso nauroi meidän naisten hysterialle ja nappasi taskulampun käteensä lähtien etsimään tätä Jennien näkemää hyypiötä.
Mies lähti rymistelemään pusikkoon ja palasi pian ns. tyhjin käsin.
“Mähän sanoin, ei siellä mitään ollut!” Rosanna puuskahti, mutta Juuson ilme paljasti, ettei näin ollut. Kun muut eivät huomanneet, Juuso supatti minulle nähneensä pusikossa kengän jäljet jotka eivät varmasti olleet tämän porukan monoista lähtöisin. Hyi helv… Ehkä olisi pitänyt käskeä Jessen tuomaan se Crowley tänne. Näpyttelin salaa miehelle tekstiviestin jossa selitin tilanteen ja pyysin jonkun tekosyyn varjolla tuomaan vahtikoira meidän untamme vartioimaan.
“Ollaan siellä puolen tunnin päästä…” oli miehen vastaus ja huokaisin helpotuksesta.
“Kuka tuolta tulee?” Rebekka älähti, kun Jessen auton valot kajastivat pimeän metsän läpi.
“Joku kirvesmurhaaja! Ihan varmasti!” Julia inisi Petran kainalossa. “Nyt me kuollaan kaikki!”
Ovi kävi ja pian vaalea hahmo juoksi meitä kohti.
“Jääkarhu!” Iita rääkäisi ennen kuin tämä karhu ilmestyi nuotion valoon ja kaikki tunnistivat tämän hyökkääjän. Jesse lompsi Crowleyn perässä kantaen käsissään laatikollista kokista sekä useampaa sipsipussi.
“Kello lähenee jo kahtatoista ja koska täällä on jollakin synttärit 19.päivä niin aateltiin Crowleyn kanssa tuoda teille hieman juotavaa ja syötävää. Siis lisää…” Jesse hymyili leveästi ja ojensi minulle tuomisensa. Crowley säntäili sinne tänne haistellen luonnon tuoksuja käyden välillä vaatimassa rapsutuksia ihmisiltä.
“Kenellä on synttärit?” Pinja ihmetteli. “Saadaanko mekin syödä ja juoda?”
“Milalla… Ja totta kai saatte! Ei se Mila nyt niin hirvee kokis- ja sipsihirmu kuitenkaan ole että yksin jaksaisi kaikkea syödä” Jesse piruili.
“Mistä sä nämä revit tähän kellon aikaan?” supatin miehelle, kun kaikki olivat limukoiden ja sipsien kimpussa.
“Ne oli tarkoitus syödä huomenna illalla leffan kera…” Jesse vastasi. “Missä se hyyppä oli?”
Nyökkäsin huomaamatta pusikon suuntaan, jossa Jennie oli tämän epämääräisen hahmon nähnyt.
“Haluatko että jään tänne yöksi?” Jesse varmisti pilke silmäkulmassaan mutta pudistin päätäni.
“Parempi että lähet niin eivät ihmettele. Sitäpaitsi sun pitää olla huomenna aamulla tallissa!” suhisin vastaukseksi.
“Hö, meidän kyllä pitää lähtä joskus kaksistaan telttailemaan, jos ymmärrät mitä tarkoitan...” mies vinoili ja muksautin miestä kylkeen.
“Oo kunnolla!” nauroin.
“Perverssit…” vieressäni istuva Jonna mutisi.
Jesse lähti Vaahterapolkuun takaisin, kun porukka alkoi pikkuhiljaa vetäytymään telttoihin unten maille. Crowley jäi telttani eteen pitämään vahtia. Pari kertaa koira murahteli jollekkin pimeydessä, mutta muuten koira ei ilmoitellut lähistöllä olevista hiippareista. Itse en nukkunut kuin katkonaisesti ja olin onnellinen, kun aurinko nousi lämmittämään telttojamme. Selvittiinpäs!
Kun Jesse ja Ritva saapuivat kahdeksan kieppeillä paikalle, kömmin itsekkin ulos teltastani ja kävin jakamassa hevosille kaurat tarhoihin.
“Nukuttiko hyvin?” Jesse kysyi kietoessaan kätensä ympärilleni ja suukottamalla hellästi niskaani minun pitäessä vahtia, ettei hevosilla olisi syttynyt sota kaurojensa päältä.
“Ei!” vastasin välittömästi.
“Höh… Hyvää syntymäpäivää!” Jessen mutisi hiuksiini. Siinä me seisoimme hetken ennen kuin Ritva alkoi kiljumaan aamupalan olevan valmista ja kahvitkin kuulema kiehuneet ajat sitten.
Kävin karjumassa jokaisen teltan ovella “YLÖS!”-käskyn ja pikkuhiljaa porukka alkoi valumaan ulos teltoistaan.
Aamupalan jälkeen siivottiin jälkemme, purettiin teltat ja tungettiin tavarat Jessen autoon. Sitten varustettiin hevoset ja lähdettiin kotia kohti.
Matkalla ei tällä kertaa kestänyt niin kauan, kun ei pysähdytty kuin kerran pienelle pissatauolle.
Tutulla sänkipellolla kävimme ottamassa pienen leikkimielisen laukkakilpailun, jonka Damon vei mennen tullen.
Kun vihdoin olimme perillä tallissa, hoidimme hevoset, putsasimme varusteet ja laitoimme ne oikeille paikoilleen. Ritva oli loihtinut minun synttäreiden kunniaksi vielä ison kakun, jota halukkaat saivat käydä syömässä. Kakku oli tuhottu alta aikayksikön ja pikkuhiljaa porukka alkoi lähtemään koteihinsa.
Kiitos kivasta vaelluksesta kaikille!
Pohjatarina
Pilviverho repeili taivaalla ja aurinko yritti epätoivoisesti lämmittää ilmatilaa, kun Vaahterapolun sakki valmistautui vaellukselle lähtöön. Lumet olivat jo aikalailla sulaneet, mutta paikka paikoin oli vielä kinoksia maisemaa “koristamassa”.
“Onko kaikki valmiina?” huutelin keskellä tallipihaa pidellen Hipun ohjista tiukasti kiinni. Nuori tamma hieman ihmetteli tätä hevosvilskettä mikä tallipihalla sillä hetkellä vallitsi, kun valmistuimme lähtemään vaellukselle. Pinja oli tullut mukaan poninsa Iineksen kanssa ja Juusokin oli ilmottautunut messiin Damonin kera. Onneksi olimme leiriytymispaikalle tehneet kolme erillistä aitausta, jotta mukaan läheteneet oriherrat, Damon ja Tuuve, saisivat omat aitauksensa kaukana toisistaan ja tammat sekä ruunat jakaisivat isomman aitauksen.
Kipusin ratsuponini selkään ja huutelin ohjeita, kuka tulisi minun jälkeeni ja niin edelleen.
Järjestys oli seuraava: minä & Hippu etunenässä, Rosanna & Fella, Rebekka & Likka, Sandy & Tuikku, Julia & Kiara, Iita & Laila, Ramona & Huttu, Emmi & Sammy, Jennie & Vanil, Juuso & Damon, Jonna & Eetu, Inna & Iippa ja perää piti Petra Tuuvensa kanssa.
Ratsukkojono lähti kipittämään metsää kohti reput keikkuen jokaisen selässä ja iloinen rupattelu kantautui varmasti kauas. Ensimmäisenä etappina meillä oli lammen kota, jossa kävisimme paistamassa makkarat tai mitä nyt ikinä ihmiset olivat itselleen välipalaksi ottaneet.
Matkan varrella ravattiin ja otettiin pari laukkapätkää. Mitään hirveätä revittelyä emme “harrastaneet” vaan etenimme suht. rauhalliseen tahtiin jotta hevoset varmasti olisivat jaksaneet yöpymispaikalle saakka.
“Laittakaa hevosille riimut päähän ja sitokaa ne tuohon puomiin. Muistakaa kietaista ne ohjatkin silleen, etteivät roiku maassa…” ohjeistin, kun saavuimme lammen rannalle.
“Oih, joutsenia!” Rosanna hihkui ja osoitteli kauemmas lammelle, joka oli jo keskeltä sulanut. Toden totta, muutama valkoinen kansallislintuhan se siellä toitotti kovaan ääneen.
“Kesä tulee, hitaasti mutta varmasti!” Rebekka totesi tiiraillessaan joutsenia.
“Onneksi…” mutisin ja sytyttelin meille nuotiota.
Pian oli notski tulessa ja ihmiset kerääntyivät kotaan mussuttamaan eväitään. Sandy kertoili jotain omasta noloimmasta hetkestään minkä oli kokenut ja pian kaikki muutkin jakoivat omat nolot tilanteet ja nauru raikasi. Itsehhän olin sellainen ihminen joka ei mokaile! … Empä.
Kun välipalat oli syöty ja juotu, lähdettiin jatkamaan matkaa. Lampi jäi selkämme taa, kuten myös joutsenet. Lenkkipolulla oli vilskettä. Näyttävästi muutama muukin oli lähtenyt lämpenevästä lauantaipäivästä nauttimaan lenkkipolkuja tallaamalla. Koiriakin tuli vastaan, mutta hevoset tottuneesti ohittivat ne vaikka jotkut niistä räksyttivätkin ratsukoille. Toki muutama hevonen hieman säikkyi melskaavia karvapalloja, mutta suuremmalta paniikilta kuitenkin vältyttiin.
Kun lenkkipolulta käännyttiin pienelle metsätielle, oli aika jälleen hieman ravata. Pitkän pätkan ravattiin ennen kuin kajautin ilmoille käynti-käskyn ja hidastimme vauhtia.
Juuri parahiksi, sillä mutkan takana olevalla pellolla kaurispariskunta oli ruokailemassa eikä me näin ollen häiritty arkoja saaliseläimiä säntäämällä paikalle höyryjunan tavoin.
“Voiiiii kuinka söpöjä!” Emmin ääni kuului Sammyn selästä. Peurat katsoivat meidän menoamme uteliaina, mutta kuitenkin valmiina säntäämään karkuun jos olisimme osottautuneet hirviöksi.
Seuraavalla pitkällä pätkällä otimme sitten laukkaspurtin. Tanner tömisi kun hevoset etenivät reippaasti eteenpäin vaikkakin Innan motkotus Eetun hidastelusta kuului jo kauas. Hihi, töppöjalka…
“Otetaampa taas käynti! Ollaan kohta perillä yöpymispaikassa!” ilmoitin isoon ääneen.
Jessen auto näkyi jo kauas ja nuotion savu myös pisti nokkaan. Mies oli äitinsä kanssa ajanut sinne jo etukäteen laittamaan kaiken valmiiksi, jotta meille nälkäisille matkalaisille olisi ruoka valmiina.
“Riisukaa hevosiltakin varusteet pois… Tuuve menee tohon tarhaan ja Damon tonne toiseen mikä on vähä kauempana!” selitin laskeutuessani Hipun selästä. Jesse tuli meidän avuksi hevosten kanssa ja pian kaikki kaakit olivat tarhoissaan, varusteiden roikkuessa puiden oksilla sekä penkeillä.
“Tulukaahan lapsoset syömään nakkisoppaa!” Ritva kälätti nuotion äärellä ja säntäsimme kaikki enemmän tai vähemmän nälkäisinä ruokakattilan kimppuun.
“Oliko kivaa?” Jesse kysyi istahtaessaan viereeni hörppimään soppaansa. Vastasin myöntävästi ja Iita innoissaan kertoi meidän villieläinbongailuista.
“Oli tuolla vähän matkan päässä hirvikin!” Ritva ilmoitti. “Tiedä vaikka tulis teitä morjestamaan!”
Naurahdin naisen innolle ja arvelin, että se hirvi pysyisi kaukana tästä mölyapinakuorosta.
Kun olimme syöneet ja nuotiokahvit valmistui pikkuhiljaa, pystytimme teltat.
Pariskunnat tietenkin koisasivat omissa teltoissaan, muut majottuivat omiin telttoihinsa tai kaverinsa kanssa samaan.
Itse sain vallata oman teltan ihan pyhässä yksinäisyydessäni, sillä Jesse toimi Ritvan hovikuljettajana ja kärräsi ruuat sun muut meidän luoksemme.
“Pärjäätteköhän te täällä luonnon armoilla?” Jesse vitsaili, kun hörpimme nuotion ääressä pahvimukeista nokipannukahvia. “Pitäiskö mun tuoda Crowley tänne teidän turvaksenne?”
Muksaisin miestä leikilläni olkapäähän ja käskin olla murehtimatta. Tässä mitään eilisen teerenpoikia olla.
“Ja onhan täällä Juuso miehisenä tukena!” sanoin osoittaen miestä, joka parhaillaan valitti Innalle, kuinka oli saanut tikun sormeensa.
“No, mutta mepä lähdetään nyt katsomaan että työntekijät ovat pitäneet tallin pystyssä. Nähdään taas aamulla” Jesse sanoi muiskauttaen ujon suukon poskelleni. “Heippa kaikille!”
“Heiiippa!”
Ilta alkoi jo pikkuhiljaa hämärtymään. Muutama jaksoi nurista siitä, että täällä piti käydä viittä vaille hajoamispisteessä olevassa ulkohuussissa tarpeillaan, mutta kun käskin kusta pusikkoon, oli ulkohuussi yhtäkkiä kuin viiden tähden hotellin luksusvessa.
“Kerrotaanko kummitusjuttuja?” Petra innostui, mutta Pinja torppasi tämän idean välittömästi. Ei kuulema saisi unta koko yönä jos joutuisi jotain kummitustarinoita kuuntelemaan. Julia ei Pinjan kitinää kuunnellut vaan pelotteli, kuinka meitä tälläkin hetkellä useat silmäparit tuijottivat ja suunnittelisivat pimeän tullen meidän kimppuun hyökkäämistä.
“Verenhimoisia ihmissusia ja vamppyyreja! BÖÖÖÖÖÖÖÖ!” Ramona nauroi.
“Noniin, rauhotutaanpas jo!” toppuuttelin.
Parit kummitusjutut silti jaettiin samalla kun paistettiin makkaraa nuotiolla sekä hörpimme kaakaota ja teetä. Olin kaivanut esiin kokispullon ja muutama muukin oli varautuneet iltaan sipsipussien sekä karkkien voimin.
“Apua!” Jennie kiljahti ykskaks ja säpsähdimme kaikki tytön kiljaisua. “Tuolla oli varmasti joku!”
“Missä?” ihmettelin ja käännyin katsomaan Jennien osoittamaan suuntaan. En nähnyt muuta kuin puita.
“Ihan varmasti oli joku hahmo tuolla! Se näytti ihan ihmiseltä! Ihan varmasti oli!” tyttö mutisi melkein tippa linssissä ja Rosanna käski siskoaan rauhoittumaan.
“Siellä mitään ollut. Mielikuvituksesi teki tepposet!”
“Ehkä se oli se hirvi, jonka Ritva ja Jesse näki?” järkeilin niskakarvat pystyssä sillä mieleeni puski välittömästi se hahmo, jonka olin yllättänyt silloin eräs aamu hiippailemasta tallipihalla.
“Ei varmasti ollut, se oli ihminen!” Jennie änkytti. “Mua pelottaa!”
“Juuso, mee kattoon ettei siellä oo ketään!” Emmi piipitti porukan ainoalle miespuoliselle henkilölle. Juuso nauroi meidän naisten hysterialle ja nappasi taskulampun käteensä lähtien etsimään tätä Jennien näkemää hyypiötä.
Mies lähti rymistelemään pusikkoon ja palasi pian ns. tyhjin käsin.
“Mähän sanoin, ei siellä mitään ollut!” Rosanna puuskahti, mutta Juuson ilme paljasti, ettei näin ollut. Kun muut eivät huomanneet, Juuso supatti minulle nähneensä pusikossa kengän jäljet jotka eivät varmasti olleet tämän porukan monoista lähtöisin. Hyi helv… Ehkä olisi pitänyt käskeä Jessen tuomaan se Crowley tänne. Näpyttelin salaa miehelle tekstiviestin jossa selitin tilanteen ja pyysin jonkun tekosyyn varjolla tuomaan vahtikoira meidän untamme vartioimaan.
“Ollaan siellä puolen tunnin päästä…” oli miehen vastaus ja huokaisin helpotuksesta.
“Kuka tuolta tulee?” Rebekka älähti, kun Jessen auton valot kajastivat pimeän metsän läpi.
“Joku kirvesmurhaaja! Ihan varmasti!” Julia inisi Petran kainalossa. “Nyt me kuollaan kaikki!”
Ovi kävi ja pian vaalea hahmo juoksi meitä kohti.
“Jääkarhu!” Iita rääkäisi ennen kuin tämä karhu ilmestyi nuotion valoon ja kaikki tunnistivat tämän hyökkääjän. Jesse lompsi Crowleyn perässä kantaen käsissään laatikollista kokista sekä useampaa sipsipussi.
“Kello lähenee jo kahtatoista ja koska täällä on jollakin synttärit 19.päivä niin aateltiin Crowleyn kanssa tuoda teille hieman juotavaa ja syötävää. Siis lisää…” Jesse hymyili leveästi ja ojensi minulle tuomisensa. Crowley säntäili sinne tänne haistellen luonnon tuoksuja käyden välillä vaatimassa rapsutuksia ihmisiltä.
“Kenellä on synttärit?” Pinja ihmetteli. “Saadaanko mekin syödä ja juoda?”
“Milalla… Ja totta kai saatte! Ei se Mila nyt niin hirvee kokis- ja sipsihirmu kuitenkaan ole että yksin jaksaisi kaikkea syödä” Jesse piruili.
“Mistä sä nämä revit tähän kellon aikaan?” supatin miehelle, kun kaikki olivat limukoiden ja sipsien kimpussa.
“Ne oli tarkoitus syödä huomenna illalla leffan kera…” Jesse vastasi. “Missä se hyyppä oli?”
Nyökkäsin huomaamatta pusikon suuntaan, jossa Jennie oli tämän epämääräisen hahmon nähnyt.
“Haluatko että jään tänne yöksi?” Jesse varmisti pilke silmäkulmassaan mutta pudistin päätäni.
“Parempi että lähet niin eivät ihmettele. Sitäpaitsi sun pitää olla huomenna aamulla tallissa!” suhisin vastaukseksi.
“Hö, meidän kyllä pitää lähtä joskus kaksistaan telttailemaan, jos ymmärrät mitä tarkoitan...” mies vinoili ja muksautin miestä kylkeen.
“Oo kunnolla!” nauroin.
“Perverssit…” vieressäni istuva Jonna mutisi.
Jesse lähti Vaahterapolkuun takaisin, kun porukka alkoi pikkuhiljaa vetäytymään telttoihin unten maille. Crowley jäi telttani eteen pitämään vahtia. Pari kertaa koira murahteli jollekkin pimeydessä, mutta muuten koira ei ilmoitellut lähistöllä olevista hiippareista. Itse en nukkunut kuin katkonaisesti ja olin onnellinen, kun aurinko nousi lämmittämään telttojamme. Selvittiinpäs!
Kun Jesse ja Ritva saapuivat kahdeksan kieppeillä paikalle, kömmin itsekkin ulos teltastani ja kävin jakamassa hevosille kaurat tarhoihin.
“Nukuttiko hyvin?” Jesse kysyi kietoessaan kätensä ympärilleni ja suukottamalla hellästi niskaani minun pitäessä vahtia, ettei hevosilla olisi syttynyt sota kaurojensa päältä.
“Ei!” vastasin välittömästi.
“Höh… Hyvää syntymäpäivää!” Jessen mutisi hiuksiini. Siinä me seisoimme hetken ennen kuin Ritva alkoi kiljumaan aamupalan olevan valmista ja kahvitkin kuulema kiehuneet ajat sitten.
Kävin karjumassa jokaisen teltan ovella “YLÖS!”-käskyn ja pikkuhiljaa porukka alkoi valumaan ulos teltoistaan.
Aamupalan jälkeen siivottiin jälkemme, purettiin teltat ja tungettiin tavarat Jessen autoon. Sitten varustettiin hevoset ja lähdettiin kotia kohti.
Matkalla ei tällä kertaa kestänyt niin kauan, kun ei pysähdytty kuin kerran pienelle pissatauolle.
Tutulla sänkipellolla kävimme ottamassa pienen leikkimielisen laukkakilpailun, jonka Damon vei mennen tullen.
Kun vihdoin olimme perillä tallissa, hoidimme hevoset, putsasimme varusteet ja laitoimme ne oikeille paikoilleen. Ritva oli loihtinut minun synttäreiden kunniaksi vielä ison kakun, jota halukkaat saivat käydä syömässä. Kakku oli tuhottu alta aikayksikön ja pikkuhiljaa porukka alkoi lähtemään koteihinsa.
Kiitos kivasta vaelluksesta kaikille!